Osa 1: Keskustan outo tyyppi
No niin ensimmäinen osa on siis ilmestynyt tähän Effion tarinaan toivottavasti
pidätte ja kommentit kommentti laatikkoon tai chatboksiin :)
Ja tästä se alkaa:
Olin ollut kotona yksin jo siitä asti kun olin viisi. Isäni antoi tämän huivin minulle,
enkä aijo koskaan luopua siitä...
En ole ajatellut sitä mitä tekisin sitten kun olisin aikuinen... Pelaisinko suosimaani
peliä biljardia vai tulisiko minusta kenties köyhä?.... Niin paljon kysymyksiä joihin
en osaisi todellakaan vastata...
Olin juuri aikeissa lyödä taas valkea palloa toinen toisensa perään, kun ovikello
soi. Säikähdin ja muutama pöydällä olevista palloista tipahtikin kolisten lattialle.
Menin siis sinne mistä ääni tuli...
Ulkona ei ollutkaan ketään, vaikka niin olin odottanut. Ulkona terassillani oli
jonkin sortin lahjapaketti tai siltä se ainakin näytti.
Avasin paketin ja kummastuksekseni näin kiviset korkokengät... "Mitä ihmettä?
en ole tilannut tällaisia, mutta jaa ei kai se niin tärkeää ole..."
Suuntasin puhelimelle, koska halusin hieman raitista ilmaa enkä vain kökötellä
koko päivää sisällä. Ajattelin mennä keskustaan.
Taksi tuli pikemmin kuin olisin voinut edes kuvitella. Kuskina oli nainen jolla oli
ruskeat pitkät, kiharaiset hiukset. Hän oli aika kaunis...
Mutten tahtonut nyt ajatella tyttöjä saatika mitään mikä liittyisi seurusteluun.
halusin vain saada ajatukseni pois siitä kummasta paketista...
Se ei onnistunutkaan helposti toisin kuin halusin. Tarvitsisin nyt kipeästi juttu-
seuraa, toivottavasti keskustassa olisi joku joka tahtoisi jutella...
Taksi oli jo keskustan pihaparkissa. Enhän asunut kuin vajaan kahden kilometrin
päässä keskustasta. Kävellen en tahtoisi mennä, sillä se sekoittasi vain pääni...
Keskustassa oli vain muutamia simejä. Minä tietenkin olin yksi niistä, mutta
hieman kauempana oli joku tyyppi joka katseli taivaalle kuin viimeistä päivää...
Tyyppi nousi ylös ja ihan kuin.... hän kävelisi tänne! Ei mitään hätää ajattelin.
Halusinhan minä juttuseuraa...
Tuo tyyppi otti lujasti kädestäni kiinni ja alkoi ravistamaan sitä tosissaan.
"No moi, mitä jätkä? Mun nimi on Hugo, entäs sun?" Aivan kuin tuo tyyp... siis
Hugo olisi lukenut ajatukseni...
Ööh... Hugo näytti hieman oudolta ja siksi ajattelinkin hänen olevan keskustan
outo tyyppi. "No mitä etkö uskalla kertoa? Vai veikö kissa kielesi, mitä?"
Hugo vaikutti hieman ilkeältä, mutta hauskalta ja päätinkin uskaltautua
kertomaan nimeni: "No hei jou, oon Effion sano vaan Effa." Yritin vängertää
jotain keskustan slänggiä, muttei se oikein luonnistunut...
"Eh no joo, kerron vain että vanhempani jättivät mut yksin tänne keskustan
kaatikselle..." Hugo sanoi, kuin ei olisi moksiskaan vanhemien menettämisestä
ja hän nauroi hieman "slängilleni", mutta sehän olikin huvittavaa, ehkä....
Mietin vain miksi tuo... Hugo oli tullut luokseni ja ollut tuntevinaan minut...
Päätin kertoa myös tarinani: "Minäkin menetin vanhempani..." Sanoin ujosti
kuin joku likka. "Öö, no okei" Ihan kuin Hugoa ei kiinnostaisi koko asia joten
annoin sen olla.
"Muuten huvittaisiko sinua tulla luokseni asumaan, ihan noin kavereina?"
Ehdotin Hugolle. En muuten kyllä pyytäisi, mutta hänhän asui kaatiksella!!!
"Mikä ettei veliseni" Hugo riemastui kuin olisi saanut lotto voiton. Ihmettelin
suuresti miksi hän kutsui minua veljekseen, jokin keskustan tapa, kai.
Menin heti soittamaan taksin kun Hugo suostui. Hugo oli kyllä omituinen, mutta
hän voisi opettaa minulle hieman slänggiä, vai mitä?
Istuessamme autossa huomasin Hugon olevan aika vaisu, johtuikohan se siitä
että hän menetti vanhempansa vai kentie jostain muusta. Mutta ei se minulle
tietenkään kuuluisi...
Kun saavuimme kotikonnuilleni päätin rohkaista mieleni ja kysyä Hugolta haluasiko
hän pelata kanssani biljardia.
"Ai huvittaisiko, no tietysti! Minähän olen sen lajin mestari!" Hugo sanoi ihan
noin vain. Hän ei varmaankan tiennyt, että olin pelannut biljardia jo lähes
11 vuotta...
Menimme siis pelaamaan, minä sain luvan aloittaa koska olin muka huonompi,
höh ;u No suostuin silti aloittamaan.
Hugo odotteli kärsimättömästi vuoroaan, jotta saisi rökittää minut tässä pelissä.
Mutten antaisi Hugon voittaa minua, koska itsehän olin mestari.
Sain lyötyä kolme palloa pussiin, mutta neljäs meni huti. Oli siis vihdoin Hugon
vuoro lyödä. Hän katseli palloja kuin tekisi jotain ihmeen kaavaa...
Minä taasen vain odottelin tyylikkäästi vuoroani, enkä vähät välittänyt siitä
tekikö Hugo jotain kaavaa vai ei. Minunhan kuului voittaa...
Ihmetyksekseni Hugo sai neljä palloa pussiin, ei kai hän olisi minua parempi?
Ei, ei hän voisi hänhän asui pitkään kaatiksella...
Vihdoin oli vuoroni ja nyt osoitinkin palloa minkä aijoin saada pussiin.
Se pallo oli punainen, toivottavasti onnistuisi. Sillä jos se epäonnistuisi, minä
häviäisin.
Hugo katsoi tarkasti ja mietteliäästi lyöntejäni, ei kai hän sabotoinut minu pallojani?
Ei niin saisi tehdä, mutta en usko että hän olisi ehtinyt.
Hugo säikähti ilosta, hän voitti! En voinut uskoa silmiäni säikähtikö Hugo oikeasi
noin, eikö hän ennen muka ollut voittanut?
No minä taasen hävisin... Vaikka olin niin varma voitostani, minun piti olla
mestari, mutta joku ehti ensin....
"No se oli reilu peli, en mahtanut sinulle mitään." Sanoin Hugolle armollisesti.
"Niinkö, no hyvä! Olen siis mestari!" Hugo riemuitsi ylväästi.
"Äähää, ähäkutti, menit lankaan. Minä olen se mestari, vaikka hävisin."
Lällättelin Hugolle. "Olet lapsellinen, tosiaankin." Hugo sanoi tosi loukkaavasti.
Lopuksi päätimme sopia ja ajattelin näyttää Hugolle ne kiviset kengät.
Hugon mielestä kengät olivat joltain tytöltä ja niissä olisi jotain salaperäistä,
mutta mitä?
----------------------------------------------------------------------------------------------------
Siinä oli ensimmäinen osa, kertokaa mitä piditte?
